Tarkoituksista

Olen vielä hieman epävarma tästä blogista. Tai oikeastaan sen julkisuudesta. Näen tilastoista, montako kertaa blogissani on vierailtu: esimeksiksi eilen 18 kertaa ja tänään seitsemän kertaa. Hyvin todennäköisesti kaikki 18 ovat olleet perheenjäseniäni, ystäviäni, sukulaisiani, tuttaviani tai naapureitani, mutta joukkoon voi mahtua myös minulle aivan tuntemattomia ihmisiä. Tämä ajatus naputtaa takaraivossa aina tekstejä kirjoittaessani. Hyvä, että naputtaa, koska sillä on valtava merkitys siihen, mitä voin tänne kirjoittaa, ja mitä haluan kirjoittaa. Tosin se asettaa myös (turhia?) paineita kirjoittamiselle, tätä tekstiä olen kirjoittanut ja muokannut jo toista tuntia.

Blogillani on kolme tarkoitusta joihin kaikkiin liittyy omat ongelmansa. Ensinnäkin se on raportti vaihtojaksostani Tukholman yliopistossa. Tässä tarkoituksessa riittäisi, että kirjoitan blogiini käytännön asioista koulussa ja vapaa-ajalla, millaisia kursseja suoritan, miten hankin asunnon, paljonko ruoka maksaa, miten joukkoliikenne toimii jne.  Blogin toinen tarkoitus on kertoa teille tutut ja turvalliset kokemuksistani "kaukana poissa kotoa". Mikä puolestaan on hassua siksi, että oikean elämän ei kuulu olla sitä, että minä kerroin muille kuulumisistani mitä ja muiden kuuluu olla hiljaa tai mieluusti tietenkin kehua ja kommentoida tekemisiäni. Kolmannessa tarkoituksessa se on päiväkirja itselleni (toivottavasti) merkityksellisestä ja mieleenpainuvasta ajanjaksosta elämässäni. Tämä taas sotii koko oma, yksityinen ja salainen päiväkirja- ajatusta vastaan.

Tästä päivästä voisin kirjoittaa seuraavaksi. Heräsin kohtalaisen aikaisin, söin aamupalan, otin eilen illalla leipomani tuliaiskorvapuustit mukaani ja hyppäsin junaan. Kyläilin tuttavaperheeni luona kunnes tulin takaisin kotiin. Illalla kävin vielä kävelyllä ja sitten kirjoitin tämän. Elämä ja totuus fiksusti faktoina tapahtumajärjestyksessä ja se siitä. Mutta ketä se kiinnostaa? No, minua ei kiinnosta kirjoittaa sitä. Jos kiinnostaisi, kirjottaisin vaihtoraporttini Wordissa ja palauttaisin sen sähköpostitse vaihtokoordinaattorilleni jakson loputtua.

Joten jatkossa tasapainoilen blogini tarkoitusten ja julkisuuden välimaastossa. Nimiä ja kuvia en julkaise ilman ihmisten lupaa ja esimerkiksi vuokraemäntäni tulee täällä aina olemaan vuokraemäntä tai hyresvärdinna, vaikka sinutteluväleissä olemmekin. Vaikka en mitään ällistyttävän hienoja valokuvia ottaisikaan, haluan ne silti pitää ominani. Siinä tapauksessa, että joku viitsisi nähdä vesileiman poismuokkaamisen vaivan, en jaksa välittää. Monia asioita viestin rivien välistä ja toivon, että te tutut ja turvalliset osaatte ne sieltä lukea. Varmasti on myös asioita, joita haluan jakaa hieman syvempää ja onneksi sekin onnistuu ihmeellisessä internetissä, mutta pienemmissä piireissä. Tosipaikan tullen soitan tietysti äidille.

Tämä päivä, versio 2. Edelleen totuus, mutta sievempi. Sellainen, jonka haluan muistaa. 

Ihania kohtaamisia.

Tapasin lontoonperhettäni. Viime kerrasta ehti kulua vain reilu kuukausi, näin tiiviiseen tahtiin tottuisin mielelläni. Pienten poikien poski omaa poskea vasten oli kuin olisi sydäntä silitelty. Isompien tyttöjen ilo sisään tullessa tuntui yhtä ihanalta. Tutulta ja turvalliselta tuntui yhdessä häärätä keittiössä ja käydä kaupassa. Voi tuntea olonsa hyvällä tavalla tärkeäksi kun on ainoa, joka kelpaa työntämään rattaita. Sopimuksemme mukaan aikaisempi englanti vaihtui tällä kerralla ruotsin kieleen. Världens lyckligaste tjej olin kun lukion jälkeen pääsin heidän perheeseensä au pairiksi. Edelleen tuntuivat "omalta". 

Pieni (suuri) pettymys.

Oli olemassa pienen pieni mahdollisuus, että olisin voinut päästä lontoonperheeni asuntoon vuokralaiseksi. Iskän sanoin se olisi ollut sama kuin olisi muuttanut Lontoossa Plumsteadista Kensingtoniin. Ihana asunto ja asuinaluekin suorastaan häikäisevä. Eniten asiassa kirvelee asunnon sijainti parinkymmenen minuutin kävelymatkan päässä yliopistolta. Tällä hetkellä matkaan kuluu junalla ja metrolla 50 minuuttia. Ratkaiseva suuri mutta oli taloyhtiö, joka kieltää asunnon vuokraamisen. Tämä on hyvin yleistä Ruotsissa, pahimmillaan asunnon vuokraamisesta ilman lupaa voi seurata jopa häätö (omistusasunnosta!).Vaikka vastaus olikin kielteinen, lämmittää suuresti mieltä, että lontoonperheeni yritti ja kysyi erityislupaa. Lisäksi on hyvä muistaa, että viihdyin vallan mainiosti Plumsteadissa. Miksipä en sitten täälläkin, Tukholman reunalla. Tänään sisustin huoneeni lopullisesti ja asetuin taloksi.

Parhain päin.

Illalla lähdin vielä kävelemään kirjaimellisesti kaupungin reunalle. Meiltä vähän matkan päässä on aukea "puisto", jossa puronvartta ja reunoja kiertää monien reippailijoiden kulkema polku. Otin mukaan oikein taskulampun, mutta emme näköjään asu niin maalla, etteivät kaupungin lähiöiden valot heijastuisi taivaalle sopivaksi valaistukseksi sille, joka hieman katkerana asuu kaukana keskustasta. Yksin pellolla ehtii ajattelemaan. Päätin tulla siihen tulokseen, että elämää kannattaa katsella "parhain päin"-lasien läpi.